Ensimmäinen unelmani kirjoitetaan ylös, enkä lähde tänne ennen kuin olen hankkinut itselleni punaiset korkokengät. Unelmani eivät ilmaannu tänne esille minkäänlaisessa merkitys-, aika- tai syntyjärjestyksessä vaan ne ovat vain kuin muistilistaa minulle, jotta tiedän kaiken mitä haluan. Jos sinä tai minä emme tiedä haaveitamme tai muista tarpeen tullen, voimme helposti joutua toisten tossun alle. En tiedä mitä sinä haluat, mutta minä haluan ainakin päättää itse siitä mitä minulla on. Unelmani ovat yksi keino, miten pidän oman pääni pystyssä omien narujen avulla.
Kun heräsin aamulla äitin ja siskon jälkeen, oli äiti taas television ääressä. Se oli kai Teemalta, mistä tuli kolmiosainen ohjelma Pariisista, Ranskan ja koko maailman romanttisimmasta kaupungista. Siitä minulle tuli mieleen Saana (ystävätär, joka on muotietoinen, kiltti ja kaunis), jonka kanssa viimeksi heillä ollessamme haaveilimme menevämme Pariisiin kun olemme nuoria, kaksikymmentä täyttäneitä nuoria sankarinaisia. Monen päivän pyöräilymatka Pariisin moniin museoihin, Versailesiin, kauppoihin, kahviloihin ja muistomerkeille. Saana kertoi tarinaa, kuinka juomme hän kahvia ja minä teetä yhdessä loputtomista kahviloista, pyörämme nojaavat terassin aitaan ja katsomme kaukana heijastuvaa Eiffeliä, kun käy niinkuin yhdelle toiselle ystävälleni kävi: pari nuorta aivan moitteettoman näköistä ranskalaista miestä tulevat juttelemaan meille niin, että olemme aivan myytyjä ja tunne muuttuu kuin ei enää koskaan tulisi tarvetta palata takaisin. Saattaa olla tietenkin että kuvittelin tuon aivan itsekin.
Lievennän tähän maahan kaipuutani musiikilla, jonka tekijästä ja hänen rakastajastaan kerrottiin ohjelmassa. Serge Gainsbourg ja Jane Birkin herättivät kohua sen ajan Ranskassa, ennen kuin mies kuoli, musiikilla jossa henkäillään aika rajusti. Ei hassumpaa siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti